tarinat

Kaamasen tiellä

Sain viikonloppuvieraita. Mikä neuvoksi? Piruuttani hehkutin jo etukäteen – klapisavottaa, siivousta, puolukkamettää ja mustaviinimarjojen poimintaa. Ystävykset eivät suunnitelmiani säikähtäneet, vaan yötä vasten saapuivat Ivaloon. Päivällä ruskaretkemme starttasi pohjoista kohti. Emme olleet ”kauheessa kiireessä” kuten Junnu Vainion aikamiesporukka silloin aikoinaan. Mutkainen Inarin tie antoi jo esimakua ylemmän Lapin ruskasta. Inarin pohjoispuolella ruska on värikkäämpi, kuin eteläpuolella. Yllättävän selkeä ero!

Ensimmäinen pysähdys piti olla legendaarisessa RantaMarissa. Oli asiaa kuitenkin Laitin Petterin Samekkiin. Asiaani en saanut hoidetuksi, mutta itse Lapin käsityöntaitajan löysimme verstaaltaan. Oli taitaja työnsä ääressä. ”Kädet vähän työstä likaiset. Nyt ei kehtaa kätellä.” Liikkeessä isäntä pesee käsiään, ja me katsastelemme käsityötarjontaa. Vieraani saivat tovin ihastella Petterin taidonnäytteitä.

Legendarista RantaMaria ei voi sivuuttaa. Siispä sinne välihuikalle. Takaseinällä on näyttävä kuvarivistö ”kultamiesten aateleista”. Ajankulukseni niitä silmäilen ja luen, että ”Ruokala-majatalon pitäjä Mari Helena Kokko on saanut 6.12.1973 Ukk.n myötämän Valkoisen Ritarikunnan I mitalin kultaristein”. Samalla tweettaan naamakirjaan sijaintimme ja määränpäämme. Kyselevät jo, koska tulemme Kievariin? Ei ole aikataulua.

Hoputettuna sain kyytiläiset jatkamaan matkaa. Esittelin Sikovuonoa, Hyljelahtea, ja kohtaa mistä mennään Toivoniemeen. Vastusjärven kohdalla vilkku vasempaan – siellä oli jotain minullekin uutta. Mitä? Matkamuistoja, savukalaa ja lättykahvit! Minä kuvaamaan ja rouvashenkilöt ostoksille. Kaksi huovutettua puuhkaa olisi mennyt kaupaksi, mutta vain yteen oli käteistä rahaa. Pirteä myyjämme manasi #3″)!&¤, sillä selvällä suomenkielellä, että pankkikorttipääte oli sanonut aiemmin päivällä työsopimuksensa irti. Eli kulkijoille neuvoksi – ottakaa paljon käteistä mukaan, kun liikutte Lapin kairoilla.

Jutustelun kuluessa kävi ilmi, että myyjärouvamme oli Petsamosta lähtöisin. Hän muisteli tuttuja nimiä vilahtelevassa jutustelussaan minullekkin läheisiä ihmisiä. Minäkin kasvojeni perusteella paljastuin. Sukujuureni tulivat selviksi. Siis olen kova tanssimaan – rouvamme päätteli. Sitähän voisi kokeilla Petsamolaisten tapaamisessa Hotelli Ivalossa pyhänmiestenpäivän tietämissä. Näin tuli hoidettua yhdistyksen tiedotusasioitakin matkan lomassa. Suosittelen poiketkaa – eli hiljennys, jarrutus ja vilkku vasempaan Vastusjärven kohdalla.

Enään tuokio Kaamasen Kievariin. Olin kuitenkin päättänyt toisin. Jujutin matkalaisiani. Kaamasen kylään laskeudutaan mäenpäältä loivasti kaartaen oikeaan. Mäen alla pistin vilkun vasempaan. Päätin, että poikkeamme vanhassa mummolassani. Luuta oli vanhaan lappilaiseen tapaan ovessa lukkona. Silloin sisälle ei saa mennä, joten tyydyin vain ikuistamaan itseni portailla istumassa. Ja matka jatkui.

Olisiko ”marlboromies – ilman tupakkaa” Kievarissa? Olisiko muita tuttuja? Olihan siellä, ja jos ei tuttuja, niin Kievarissa sellaisiksi tullaan tuotapikaa. Näin myös kävi, mutta ”marlboromiestä” ei näkynyt. Ei myöskään Kaamasen Kojoottia – sitä näyttelijää, eikä Mister Tunturirallia, vaikka molemmilla lienee jonkin sortin laavu/yösija kylän kupeessa. Kievarista päähäni asettelin uuden Kaamasen Kievari- lippiksen. Kun se päässä viikon tallustelee, onkin jo valmis palaamaan Gamas Blues tapahtumaan 10.9.2010.

1 vastaus artikkeliin “Kaamasen tiellä”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s